Mä lupailin teille eilen kertovani enemmän tosta vammasta mun vasemmassa kädessä. Oon joskus aikoja sitten kirjoittanut siitä vanhaan blogiin, mutta kertaus on opintojen äiti. Mun vasemmassa kädessä on siis erbin pareesi eli synnytyksessä tullut olkahermokudosvaurio. Mulla on vauvana ollut kyseinen vaurio myös oikeassa kädessä, mutta luojan kiitos se on ollut niin lievä että on parantunut. Vasemman käden kanssa onkin sitten ihan eri juttu. Vauva-ajasta mä en luonnollisestikkaan muista mitään ja vauvana mulle on tehty kaksi ensimmäistä leikkausta.
Ensimmäiset muistot käden saralta on joskus alle kouluikäisenä kun ravasin fysioterapiassa ja käsikirurgilla. Mä en silloin vielä oikein täysin ymmärtänyt mistä on kyse. Ala-asteelle päästyäni ensimmäinen luokka meni kuin siivillä. Koulunkäynti oli helppoa ja koululiikuntakin suhtkoht yksinkertaista. Toisella luokalla se sitten alkoi, koulukiusaaminen. Mä kuulin monesti kuinka mulle huudeltiin että mä olen vammainen ja mussa on jotain vikaa. Sain paljon pahoja katseita ja liikuntatunnit oli mulle jo tohon aikaan pakkopullaa. Silloin mun kiusaajat olivat vielä nuoria eivätkä luultavasti ymmärtäneet mitä se kiusaaminen aiheuttaa. Muhun se jätti pahat arvet. Meni monta vuotta että mä pidin itseäni erilaisena ja joukkoon sopimattomana. Muistan kuinka monesti ajattelin että "Miksi mä en voi olla samanlainen kuin muut ja tehdä samoja juttuja kuin muut". Sitä kesti tosiaan yläasteelle asti.
Yläasteella kiusaamista oli tasan kerran mutta se loppui siihen kun mä menetin hermoni. Sen jälkeen en oo kuullut kuin muutaman hassun kerran jonkun puhuvan mun kädestä negatiiviseen sävyyn. Yläasteella, vuonna 2010, mulle tehtiin kolmas leikkaus joka tehtiin kyynerpäähän sillä mun hermo oli jumissa luiden välissä. Leikkaus auttoi kipuihin pitkäksi aikaa ja oon niin kiitollinen siitä että lääketiede on kehittynyt ja kirurgit ovat tosi ammattitaitoisia sillä muuten mulla olis luultavasti vieläkin jatkuvasti kamalat hermosäryt. Mä en koko elämäntarinaani jaksa enkä kykene tässä tekstissä selittämään, mutta se ei haitanne ketään. Mun oli todella vaikea vielä yläasteelta päästyänikin hyväksyä mun käsi ja se että en pysty samoihin asioihin kuin muut. En voi harrastaa samallatavalla kuin muut ja pukeminenkin tuotti vaikeuksia. Olin kade ns. tavallisille ihmisille joiden ei tarvitse käydä jatkuvasti lääkärissä ja kärsiä kivuista.
Edellinen leikkaus mulle tehtiin viime vuonna helmikuussa. Se oli virstanpylväs koko hommassa. Leikkauksen oli tarkoitus vahvistaa mun rannetta. Se teki onneksi paljon muutakin. Leikkauksen jälkeen mä sain ensimmäistä kertaa elämässäni vasemman käden sormet suoraan. Voi sitä itkun määrää. Vaikka mun käsi on erilainen niin oon oppinut että se on osa mua ja tulee aina olemaan. Mä en voi sitä parantaa ja tuskin kukaan voi, mun on vaan elettävä sen kanssa. Mä olen oppinut ajattelemaan että olen onnekas kun mulla ylipäänsä on molemmat kädet. Mä arvostan itseäni. Mä en ehkä pysty tekemään kaikkea mitä muut, mutta se ei enää haittaa. Mä en myöskään käden takia pysty tekemään asioita samallatavalla kuin muut mutta olen 20 vuoden aikana kyllä keksinyt keinoni miten jonkun asian voi tehdä toisin. Mä en voi piilottaa mun arpia, enkä mä enää edes halua. Ennen häpesin niitä ja halusin piilottaa ne, nyt ne ei haittaa mua enää yhtään sillä ne on osa mua ja mun identiteettiä. Erbin pareesi on opettanut mua omalla tavallaan siihen että pitää osata arvostaa niitä kortteja mitä sulle jaetaan sillä jollain on aina huonommat. Mulla on ollut paljon tukea matkan varrella ja sitä on edelleen. Kipujakin on silloin tällöin ja joskus ne on todella pahoja, mutta mä tiedän että ne menee ohi ja hammasta purren mennään eteenpäin.
Tiedän sen, että käsi tulee aiheuttamaan mulle vaikeuksia mm. työnhaussa mutta kyllä mä töitä itselleni löydän. Se tulee haittaamaan mua myös mahdollisesti monessa muussa asiassa. Tosiasia kuitenkin on että mä en nykyään välillä edes muista että mulla on erbin pareesi sillä se on osa mun arkipäivää. Siitä syystä saatan innoissani katsoa esim. jotakin työpaikkaa kunnes tajuan hakemusta tehdessä että "Ainiin, en voikkaan tehdä tätä työtä".
Tossa olikin sitten tiivistettynä kaikki olennaiset asiat siitä miten käsi on mun elämääni vaikuttanut. Haluan kuitenkin vielä sanoa että arvostakaa sitä mitä teillä on koska jollakin voi olla asiat vielä pahemmin. Tiedän että se on todella hankalaa välillä ajatella niin, mutta se yleensä tuo edes jotakin lohtua omaan tilanteeseen. Muistakaa arvostaa itseänne ja erilaisuuttane, siinä ei ole mitään vikaa. Tähän loppuun laitan vielä kuvia mun arvista ja sitten jatkan telkun töllöttämistä, palataan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun kommentoit niin pysythän asiallisena, kiitos!