I wish that I could be like the cool kids

Äskettäin iski sellanen tunne että tekee mieli kirjoittaa. Kirjottaa itsetunto-ongelmista, paino-ongelmista, kaikista mahdollisista ongelmista. Joskus mulla on ollut molempia, sekä itsetunto- ja paino-ongelmia. Paino nyt ei vieläkään ole ihan siellä lukemissa missä haluaisin mutta se on sitten eri postauksen aihe se. Voiko ihminen oikeesti tuntea itsensä mitättömäksi, sellaiseksi ettei kelpaa? Voiko oikeasti ajatella että oma vartalo tai ulkonäkö on niin kamala että kaikki se pitää piilottaa muilta. Voi kyllä. 

Kuva: Weheartit

Moni mun lähipiiristä kyllä tietää että mä oon aikaisemmin kärsinyt pahoistakin itsetunto-ongelmista painooni liittyen. Aika hyvin oon päässyt kuitenkin niistä ajatuksista yli, vaikka negatiiviset ajatukset näyttääkin välillä päätään. Mä en tarkalleen edes muista millon mun ongelmat painon kanssa alkoi tai milloin mä muutin suhtautumistani siihen. Anyways, mä en olis ikinä uskonut että voin vajota niin syvälle siihen suohon mihin silloin vajosin.

Se alkoi ihan pienistä jutuista. Huomasin että vanhat vaatteet ei enää istunutkaan niin hyvin päälle ja ajattelin että "No jaa, muutama kilo tullut lisää ei se varmaan haittaa". Erään sukulaisella vierailun jälkeen kuitenkin tilanne jotenkin muuttu ja mä aloin tutkailla itseäni peilistä yhä enemmän ja mitä enemmän mä itseäni katsoin sitä inhottavammaksi mä muutuin. Mä en enää pitänyt musta tai siitä miltä mä näytin. Mikään vaate ei sopinut eikä mikään tuntunut peittävän alleen mun vartaloa, minkä mä olisin halunnut kaikilta piilottaa. Mä en halunnut enää nähdä omaa vartaloani peilistä vaan välttelin vartalon katsomista kaikin keinoin. Mä en pystynyt enää hyväksymään itseäni.

Kuva: Weheartit

Mä päätin muuttua. Halusin laihtua. Ensin se meni ihan hyvin ja yritin tehdä kaiken oikein. Se oli liian hidasta. Pikkuhiljaa aloin jättämään ruokailuja pois. Joskus saattoi mennä parikin päivää niin että en syönyt melkeimpä mitään. Tuloksia tuli aika nopeasti ja pienessä mielessäni mä hurrasin sille että mä olin onnistunut. Kuitenkin jos olin syönyt mielestäni liikaa oli pakko oksentaa. Ensin se oli vain joskus silloin tällöin kunnes siitä tuli tapa. Se ei onneksi kestänyt kauaa sillä diabeteslääkäri huomasi erittäin nopean laihtumiseni ja kysyi mikä mättää. Pitkän keskustelun jälkeen sovittiin että mä menen puhumaan jollekkin jotta mun tilanne selviää. En mä olisi halunnut apua, mähän olin onnistunut hyvin.

Mä muistan kuinka mä sain kirjeen kotiin että mulla on aika sairaanhoitajalle. Mä menin sinne hymyssä suin vailla huolen häivää. Istuin alas ja juteltiin mukavia ja vaihdettiin kuulumisia. Sitten kuitenkin siirryttiin syömiseen ja omaan kehonkuvaan. Mun kehonkuva oli kuulemma vääristynyt. Mä näin itseni edelleen lihavana. Saattoi olla päiviä jolloin olin tyytyväinen itseeni ja toisena päivänä itkin kuinka pitäisi vielä laihduttaa. Puhuttiin kaikesta tästä. Monta käyntiä se vaati, mutta tajusin että 25kg painonpudotus nopeassa ajassa ei ole ollut terveellistä.

Mä olin se tyttö joka oli aina kateellinen muille. Mun mielestä jokainen joka mua vastaan tuli oli mua laihempi sekä kauniimpi. Mä halusin piilottaa itseni, mä olin ihan kamala. Mä en enää ole sellainen. Mun paino on sahannut edestakaisin tässä viimevuosien aikana. Mä olen silti ollut suhtkoht tyytyväinen itseeni vaikka välillä on edelleen niitä päiviä kun tuntuu etten ole hyvä näin. Mä olen siinä pisteessä painon suhteen että muutama kilo täytyisi laihduttaa, mutta tälläkertaa ei syömättömyyttä, oksentelua, karppaamista tai mitään muutakaan. Terveellisellä linjalla yritetään mennä tästä eteenpäin.

Toki mulla on vielä matkaa siihen että hyväksyn itseni täysin, mutta parempaan päin ollaan menossa. Mä yritän parhaani mukaan pitää negatiiviset ajatukset poissa mutta aina se ei onnistu. Vanha minä yrittää joskus kovasti tulla esiin, mutta jotenkin oon saanut pidettyä sen poissa. Mä en edelleenkään tykkää katsella itseäni peilistä mutta en välttele sitä enää. Mä en myöskään yritä enää piilotella mun vartaloa vaikka en siihen täysin tyytyväinen olekkaan. Mä haluan vielä sanoa että vaikka joskus onkin vaikeaa (monilla varmasti vaikeampaa ja vaikeampia asioita läpikäytävänä kun mulla) niin kaikesta selviää jos vaan itse haluaa. Mä en itse sitä ymmärtänyt silloin, sillä mä en olisi mielestäni tarvinnut apua. Oli kuitenkin hyvä että mulle sitä tarjottiin ja siitä oli todella suuri apu. Nyt mä haluan toivottaa kaikille hyvää perjantaita ja mä palaan luultavasti vielä tällä viikolla, tsau!

Kuva: Weheartit

- Maria

Raitoja vai? No melkein..

Heipsan! Tällä kertaa ajattelin tulla kertomaan mun eilisestä tukan värjäilystä (joka ei tosiaan menny ihan niinkun piti, mutta melkein). Oon nyt joulukuusta asti vaellellut blondilla tukalla ja blondissa pysytään edelleen, mutta halusin hiukan jotain eloa ja eri sävyä mun tukkaan. Sain siis ajatuksen että miksi en kokeilisi tehdä raitoja. Voi vitsi mikä mahtava idea! Siltä istumalta lähdin sitten tallustamaan tokmannia kohti ostamaan hiusvärejä. Hiusvärejä tarttui mukaan kaksi, mun oli tarkotuksena värjätä koko tukka ensin ja sitten laittaa niitä raitoja..

Tälläset värit mä siis ostin.

Elealla värjäsin siis ensin koko tukan. Elean purkissa luki kultainen blondi ja ihan sen väristä mun tukasta ei tullut mutta se ei ollut tarkoituskaan. Pidin väriä päässä ainoastaan 15 minuuttia ettei siitä tulisi ihan niin "tumma". Olin ihan tyytyväinen lopputulokseen ja mun silmissä vilisi jo täydellisiä mielikuvia mun täydellisen raidoitetusta tukasta..

Hiukset olivat siis tän väriset ennen projektin aloittamista.

Tän väriset ne oli ensimmäisen värjäyksen jälkeen..

Kun olin saanut tukan värjättyä ja kuivattua niin oli aika laittaa raitoja päähän. L´oréalin väripaketissa oli mukana onneksi raidoitukseen tarkoitettu harja sillä muuten hiusten raidoittaminen olisi ollut ihan hippasen hankalaa. Kun olin saanut värin sekoitettua pursotin sitä raidoitus harjaan ja aloin tekemään raitoja. Kun olin saanut hiukset harjattua harjalla tajusin että ei hemmetti.. mä käytin sitä harjaa väärin. Harjan olisi kuulunut olla pystyasennossa jotta se ei harjaa koko tukkaa, mutta mä käytin sitä juurikin niinkuin ei kuulu. Ei ihme että sitä väriä oli melkein koko päässä. No.. en jaksanut uudestaan ruveta koko hommaa aloittamaan joten päätin että katsotaan mitä tästä oikein tulee. Annoin värin olla päässä puolisen tuntia ja sitten pesin värin pois. Ihan sellaista tukkaa ei tullut kuin olin mielessäni kuvitellut..

Tällänen siitä tukasta sitten loppujenlopuksi tuli.

Raitoja ei ihan hirveesti kyllä tullut mutta kyllä ne jossakin tietyssä valossa erottuu. Olin kuitenkin yllättävän tyytyväinen lopputulokseen sillä kyllä mun tukkaan tuli hiukan eri sävyä ja nyt se näyttää hiukan eloisammalta. Joten loppujenlopuksi vaikka olinkin imbesilli enkä tajunnut lukee miten päin sitä harjaa käytetään niin lopputulos ei mun omasta mielestä ollut hassumpi. Eipähän oo enää niin keltaisen sävyistä tukkaa.

Tällästä siis tälläkertaa ja sitten tukanvärjäyksestä hiukan muihin juttuihin. Tälläkertaa oleilen siis Tampereella Lotalla ja aina kun tänne tuun niin tulee ostettua jos jonkin näköstä vaatetta ja muuta sälää. Olin täällä myös viimeviikolla ja sama juttu oli silloin, mukaan tarttui vähän sitä sun tätä. Ajattelin siis vielä tän viikon aikana koota kaikki mun ostokset muutamalta viimeviikolta ja esitellä niitä täällä. Nyt palaan Geordie shoren pariin ja me palaillaan loppuviikosta, tsau!

- Maria

Outoja tapoja

Tällä kertaa ajattelin kertoa vähän mun oudoista tavoista. Mulla meni hetki miettiessä sitä että mitä outoja tapoja mulla edes muka on, mutta kyllä niitä vaan on kun tarpeeksi kauan asiaa miettii. Tässä siis mun outoja tapoja.

• Aina kun laitan puhelimeen illalla herätyksen niin mua pelottaa että puhelin ei jostain syystä herätä mua. Siksi mä laitan aina noin 5 herätystä jotka on minuutin välein. Kaiken lisäksi teen vielä niin että laitan herätyksen päälle/pois tosi monta kertaa ja ikäänkuin tarkistan että se herätys varmasti on päällä.

(Kuva täältä)

• Mä saatan illalla päättää ennen nukkumaan menoa että "Mä lähden aamulla aikaisin lenkille". Laitan siis herätyksen soimaan, mutta yöllä mä herään ja otan herätyksen pois. Mikä logiikka?

• Kun juon hanavettä lasista niin mä täytän lasin ensin noin 3 kertaa ja kaadan veden pois. Sen jälkeen täytän sen vielä kerran ja juon vasta sitten.

• Mulla on käytössä sähköhammasharja josta on akku lopussa. Akun lataaminen tuntuu liian vaivalloiselta joten mä käytän sähköhammasharjaa samallatavalla kuin tavallistakin. En vaan oikein ymmärrä miksi mä en jaksa ladata sitä, ei se nyt niin paljon aikaa vie.

• Mä vihaan käyttää sukkia. Mä en käytä sukkia yleensä muutakuin silloin kun käyn lenkillä, koska lenkkarit tekee hirveät rakot mun jalkoihin. Muuten mä en käytä sukkia edes talvella.

• Mulla on pakkomielle ehtiä tekemään joku juttu valmiiksi sillä välin kun mikro on päällä. Esimerkiksi kun laitan ruuan mikroon mun on pakko ehtiä tekemään mun leivät valmiiksi siihen mennessä kun mikro piippaa. Onko muita vai oonko ainoa?

• Mä tykkään ostaa vihkoja. Mulla on kaapissa monta vihkoa mutta en oo koskenutkaan niihin. Kun mä ostan vihon niin mä ajattelen aina että "Kyllä mä tälle jotain käyttöä keksin". Kuitenkin niitä käyttämättömiä vihkoja on kaapisssa ainakin viisi kappaletta. 

• Mun on pakko säilyttää mun coca-colat aina pakkasessa koska mun mielestä cola on parasta kun se on jääkylmää. Ja ei, se ei riitä että se on jääkaappi kylmää vaan mun mielestä sen on melkeimpä oltava jäässä että se on tarpeeksi kylmää.

• Mä tykkään aina että kun autossa kuuntelee radiota niin volyymi on esim. 11 tai 16. Ei koskaan 10 tai 15. Miroo se ärsyttää ja se yleensä laittaakin volyymin aina johonkin tasalukuun, mutta mä nostan volyymin takaisin yhteentoista tai kuuteentoista 

• Kun mä tiskaan ja tiskialtaaseen jää jotakin roskaa esim. jotakin ruuantähteitä mitkä ei mene viemaristä alas niin aina kun mä noukin ne sieltä niin mun on pakko pidättää mun hengitystä. En tiedä miksi mutta niin mä aina teen.

(Kuva täältä)

• Kun joku soittaa mulle niin mä en aina välttämättä heti vastaa koska mä haluan kuunnella mun soittoääntä ja tanssia epämääräisesti itsekseni.  En tietenkään tee niin jos tiedän että esim. lääkäri on soittamassa mutta jos esimerkiksi iskä soittaa niin saatan tosiaan antaa puhelimen soida ja joskus käy niin että en älyä vastata ollenkaan koska jään jammailemaan soittoäänen tahdissa

Tässä oli osa mun oudoista tavoista. Kaikkia en tähän laittanut mutta ehkä vielä joskus paljastan vielä loputkin. Tavataan taas ensi viikolla ja hyvää sunnuntaita jokaiselle, tsau!

- Maria

Näitä arpia kuin kuita avaruudelta, ei pysty piilottaan

Mä lupailin teille eilen kertovani enemmän tosta vammasta mun vasemmassa kädessä. Oon joskus aikoja sitten kirjoittanut siitä vanhaan blogiin, mutta kertaus on opintojen äiti. Mun vasemmassa kädessä on siis erbin pareesi eli synnytyksessä tullut olkahermokudosvaurio. Mulla on vauvana ollut kyseinen vaurio myös oikeassa kädessä, mutta luojan kiitos se on ollut niin lievä että on parantunut. Vasemman käden kanssa onkin sitten ihan eri juttu. Vauva-ajasta mä en luonnollisestikkaan muista mitään ja vauvana mulle on tehty kaksi ensimmäistä leikkausta. 

Ensimmäiset muistot käden saralta on joskus alle kouluikäisenä kun ravasin fysioterapiassa ja käsikirurgilla. Mä en silloin vielä oikein täysin ymmärtänyt mistä on kyse. Ala-asteelle päästyäni ensimmäinen luokka meni kuin siivillä. Koulunkäynti oli helppoa ja koululiikuntakin suhtkoht yksinkertaista. Toisella luokalla se sitten alkoi, koulukiusaaminen. Mä kuulin monesti kuinka mulle huudeltiin että mä olen vammainen ja mussa on jotain vikaa. Sain paljon pahoja katseita ja liikuntatunnit oli mulle jo tohon aikaan pakkopullaa. Silloin mun kiusaajat olivat vielä nuoria eivätkä luultavasti ymmärtäneet mitä se kiusaaminen aiheuttaa. Muhun se jätti pahat arvet. Meni monta vuotta että mä pidin itseäni erilaisena ja joukkoon sopimattomana. Muistan kuinka monesti ajattelin että "Miksi mä en voi olla samanlainen kuin muut ja tehdä samoja juttuja kuin muut". Sitä kesti tosiaan yläasteelle asti. 

Yläasteella kiusaamista oli tasan kerran mutta se loppui siihen kun mä menetin hermoni. Sen jälkeen en oo kuullut kuin muutaman hassun kerran jonkun puhuvan mun kädestä negatiiviseen sävyyn. Yläasteella, vuonna 2010, mulle tehtiin kolmas leikkaus joka tehtiin kyynerpäähän sillä mun hermo oli jumissa luiden välissä. Leikkaus auttoi kipuihin pitkäksi aikaa ja oon niin kiitollinen siitä että lääketiede on kehittynyt ja kirurgit ovat tosi ammattitaitoisia sillä muuten mulla olis luultavasti vieläkin jatkuvasti kamalat hermosäryt. Mä en koko elämäntarinaani jaksa enkä kykene tässä tekstissä selittämään, mutta se ei haitanne ketään. Mun oli todella vaikea vielä yläasteelta päästyänikin hyväksyä mun käsi ja se että en pysty samoihin asioihin kuin muut. En voi harrastaa samallatavalla kuin muut ja pukeminenkin tuotti vaikeuksia. Olin kade ns. tavallisille ihmisille joiden ei tarvitse käydä jatkuvasti lääkärissä ja kärsiä kivuista.

Edellinen leikkaus mulle tehtiin viime vuonna helmikuussa. Se oli virstanpylväs koko hommassa. Leikkauksen oli tarkoitus vahvistaa mun rannetta. Se teki onneksi paljon muutakin. Leikkauksen jälkeen mä sain ensimmäistä kertaa elämässäni vasemman käden sormet suoraan. Voi sitä itkun määrää. Vaikka mun käsi on erilainen niin oon oppinut että se on osa mua ja tulee aina olemaan. Mä en voi sitä parantaa ja tuskin kukaan voi, mun on vaan elettävä sen kanssa. Mä olen oppinut ajattelemaan että olen onnekas kun mulla ylipäänsä on molemmat kädet. Mä arvostan itseäni. Mä en ehkä pysty tekemään kaikkea mitä muut, mutta se ei enää haittaa. Mä en myöskään käden takia pysty tekemään asioita samallatavalla kuin muut mutta olen 20 vuoden aikana kyllä keksinyt keinoni miten jonkun asian voi tehdä toisin. Mä en voi piilottaa mun arpia, enkä mä enää edes halua. Ennen häpesin niitä ja halusin piilottaa ne, nyt ne ei haittaa mua enää yhtään sillä ne on osa mua ja mun identiteettiä. Erbin pareesi on opettanut mua omalla tavallaan siihen että pitää osata arvostaa niitä kortteja mitä sulle jaetaan sillä jollain on aina huonommat. Mulla on ollut paljon tukea matkan varrella ja sitä on edelleen. Kipujakin on silloin tällöin ja joskus ne on todella pahoja, mutta mä tiedän että ne menee ohi ja hammasta purren mennään eteenpäin.

Tiedän sen, että käsi tulee aiheuttamaan mulle vaikeuksia mm. työnhaussa mutta kyllä mä töitä itselleni löydän. Se tulee haittaamaan mua myös mahdollisesti monessa muussa asiassa. Tosiasia kuitenkin on että mä en nykyään välillä edes muista että mulla on erbin pareesi sillä se on osa mun arkipäivää. Siitä syystä saatan innoissani katsoa esim. jotakin työpaikkaa kunnes tajuan hakemusta tehdessä että "Ainiin, en voikkaan tehdä tätä työtä". 

Tossa olikin sitten tiivistettynä kaikki olennaiset asiat siitä miten käsi on mun elämääni vaikuttanut. Haluan kuitenkin vielä sanoa että arvostakaa sitä mitä teillä on koska jollakin voi olla asiat vielä pahemmin. Tiedän että se on todella hankalaa välillä ajatella niin, mutta se yleensä tuo edes jotakin lohtua omaan tilanteeseen. Muistakaa arvostaa itseänne ja erilaisuuttane, siinä ei ole mitään vikaa. Tähän loppuun laitan vielä kuvia mun arvista ja sitten jatkan telkun töllöttämistä, palataan!

- Maria

Minä täällä moi

Helou ja tervetuloa seuraamaan mun blogia "Small town chick". Mä olen jo ns. vanhatekijä bloggerin suhteen ja uuden blogin päätin aloittaa monestakin syystä. Ensinnäkin kiinnostus kirjotusta sekä valokuvaamista kohtaan on erittäin suuri. Kameraa en tällähetkellä omista, mutta kyllä semmosen hankin heti kunhan köyhän opiskelijan pankkitilille vaan sopii. Toinen syy uuden blogin perustamiselle on se, että kirjoittaminen on asia minkä avulla mä pystyn hiukan purkamaan mun tunteita ja ylipäätään kaikkea mitä päässä liikkuu. Blogi keskittyy siis lähinnä mun elämääni sekä ajatuksiin, mistä ikinä mun nyt tekeekään mieli puhua ja kirjottaa. 

Koska kyse on tän blogin ensimmäisestä kirjoituksesta niin olis luultavasti hyvä jos hiukan esittelisin että kuka täällä oikein kirjottaa. Mä olen siis Maria, 20-vuotias neitokainen pienestä kylästä Pirkanmaalta. Tarkkaa asuinpaikkaani en täällä kerro (vahingossa voi kuitenkin jostain paljastua) sillä sillä ei blogin eikä minkään muunkaan kannalta ole sen erityisempää merkitystä. Koko ikäni mun vasemassa kädessä on ollut erään asteinen vamma, erbin pareesi, josta kerron sitten erikseen toisella kertaa. Myös diabetes on seurannut mun mukana jo monen monta vuotta, 6-vuotiaasta asti. Jokunen aika sitten mulla todettiin myös rengasgranulooma josta selitän myös hieman myöhemmin (näitä "vikoja" musta tuntuu löytyvän jos jonkunnäköstä). 

Mun elämäni pyörii tällä hetkellä lähinnä poikaystävän ja ystävien ympärillä. Töissä en ole, sillä aloitan koulun elokuussa. Tarkoitus olis lukea merkonomiksi kahdessa vuodessa, lukiostahan mä olen jo valmitunut. Mä oon erittäin koirarakas ihminen joten blogissa saattaa useasti löytyä kuvia meidän koirasta. Tatuoinnit sekä musiikki on myös niitä asioita mistä tykkään. Tatuointeja multa löytyy kolme ja luultavasti otan muutaman lisää kunhan oon niitä tarkasti ensin miettinyt ja pohtinut.

Tässä matkan varrella musta paljastuu varmaan vielä monia asioita, mikä on hyvä, sillä en näe järkeä kirjoittaa niitä kaikkia tähän samaan syssyyn. Huomenna palaan taas blogin pariin sillä mulla on ihan hirmusti asioita mistä haluan kirjottaa. Nyt kello näyttää siltä että on aika painella pehkuihin. Tsau!

- Maria