Kasvain?

Vajaa vuosi sitten olin suihkussa tavalliseen tapaani niinkuin joka päivä. Pesin hiukset, niinkuin yleensä suihkussa tehdään. Hieroin shampoota päähäni kunnes huomasin vasemmalla ohimollani pienehkön patin. Mietin hetken mikä se voisi olla, kunnes annoin asian olla ja ajattelin että se on vain jokin pieni kuhmu joka lähtee itsestään pois. Muutaman kuukauden päästä tunnustelin kuitenkin uudestaan. Huomasin että patti ei ollut hävinnyt, päinvastoin, se oli kasvanut suuremmaksi. Puhuin äidin kanssa ja päätin soittaa aluesairaalaan. Aluesairaalasta vastattiin ja kun kerroin päässäni olevan patin olevan noin 3 senttiä pitkä, sain vastaukseksi "Ei kai se nyt niin iso voi olla." Sanoin että kyllä se on ja hetken vängättyäni sain varattua muutaman päivän päähän ajan sairaanhoitajalle. 

Joulukuussa jokin perjantai (en muista tarkkaa päivämäärää) marssin koulusta aluesairaalaan. Siellä hoitaja jo odotteli ja kokeiltuaan pattia sain nähdä ihmeissään olevan sairaanhoitajan ilmeen. Ilmeisesti hoitaja älysi että patti todella oli niin suuri kuin puhelimessa kerroin. Hetken kuluttua paikalle saapui virolainen lääkäri. Hän kosketteli ja tutki pattia. Lopuksi hän sanoi "Ei tämän tässä kuulu olla." No ei kai, kai mä nyt sen tiedän enhän mä muuten olisi tullut. Lääkäri kuitenkin lupasi laittaa lähetteen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan ja niin mä jäin odottelemaan kirjettä.

Kului kuukausi, kului kaksi. Mä odottelin edelleen kutsua. Maaliskuussa kutsu tuli. Aika plastiikkakirurgille olisi huhtikuussa. Mä en osannut odottaa mitään sillä mulle ei oltu annettu minkäänlaista arviota mikä päässä voisi olla. Kun huhtikuun aika koitti menin äidin kanssa TAYS:iin. Odottaminen plastiikkakirurgian aulassa oli tuskaa. Odotusaula oli tuttu, sillä käsikirurgia oli ennen sielä, mutta jännitys oli silti kova ja mua melkeimpä pelotti. Lääkäri kutsui mut sisään. Samallatavalla kuin aluesairaalassakin lääkäri paineli ja tutki tarkasti mun pattia. Kymmenen minuutin kuluttua lääkäri lopetti ja istui alas. Mä oletin että vastaus on jokin yksinkertainen ja mun ei tarvitse enää tulla saman asian takia uudestaan. Asia ei kuitenkaan ollut niin. Lääkäri määräsi mut röntgen- sekä magneettikuviin. Lopuksi mulle sanottiin että ei voida luvata onko tiedossa hyvää vai pahaa. Olo oli pelokas. Ahdisti.

Magneettikuvien aika koitti. Mua pelotti taas vaikka olin ollut kuvissa monta kertaa aikaisemminkin käden takia. Tää oli kuitenkin täysin eri asia. Hoitaja sanoi että kuvaukset kestäisivät maksimissaan kaksikymmentä minuuttia ja sitten pääsisin kotiin. Aikaa kuitenkin kului. Loppujen lopuksi kuvaukset kestivät reilun tunnin. Hoitaja sanoi mulle ennen lähtöäni että "Anteeksi kun kesti odotettua kauemmin, jouduimme soittamaan muutaman puhelun." Sanoin kiitos ja lähdin kotiin. 

Mulle tuli plastiikkakirurgilta soitto että mulla epäillään puremalihaksen liikakasvua mutta ennen magneettikuvien tuloksia ei voida kuitenkaan sanoa varmaksi. Olo oli helpottunut, ainakaan se ei ollut mitään vakavaa. Odotin hyvillä mielin magneettikuvien tuloksia. Kunnes mä sitten eräänä päivänä sain soiton. Kuvista ei selvinnyt mitään. Ei yhtään mitään. Mä olin hieman paniikissa ja ajattelin että "Mitäs nyt sitten?". Mulle sanottiin että multa otettaisiin päästä koepalat niin silloin viimeistään selviäisi mikä siellä päässä oikein on. Mä en pitänyt ajatuksesta ja se kammotti mua. Mä kuitenkin odotin jännittyneenä kutsua koepalan ottoon. 

Kun menin jälleen lääkäriin, ensimmäisenä mulle sanottiin että patti mun päässäni on joko hyvän- tai pahanlaatuinen. Mä olin hiukan hämilläni. Eikö se olekkaan liikakasvua? Mitä ihmettä. Myös sekään ei helpottanut että lääkäri sanoi sarkoomatiimin (sarkooma on jonkinlainen syöpä) käsittelevän mun koepalat ja niiden tulokset. Lääkäri näytti mulle kuvan mun magneettikuvista ennen kuin otti koepalat. Patti oli kasvanut yli 5 senttiseksi. Mua alkoi huimaamaan. Mun oli tarkoitus istua koepalojen oton ajan, mutta olin niin hämmentynyt ja peloissani että sain onneksi luvan maata kyljelläni. Koepalojen otto ei sattunut, mutta ei se myöskään hyvältä tuntunut. Operaation jälkeen lähdimme äidin kanssa hieman jännityneissä tunnelmissa kotiin odottamaan tuloksia.

Mä muistan että ne kolme viikkoa ennen tulosten tuloa olivat todella levottomat. Mua stressasi ja pelotti aivan älyttömästi vaikka yritin piilottaa sen. Läppää heitettiin kavereiden kanssa syövästä ja kaikesta jotta mun olo hiukan helpottuisi, sillä mä olen oppinut käsittelemään asioita huumorin kautta. Tälläkertaa se ei auttanut. Mä en saanut nukuttua ja näin painajaisia. Mä odotin levottomana soittoa lääkäriltä. Soittoa ei kuitenkaan kuulunut. Eräänä päivänä kuitenkin...

Muistan sen päivän kun posti tipahti postiluukusta. Ajattelin että tulisi pelkkiä mainoksia ja laskuja. Siellä seassa oli kuitenkin kirje TAYS:sista. Mä otin sen ja menin istumaan sohvalle. Mä en meinannut uskaltaa avata sitä. Mä tiesin että siellä olisi koepalojen tulokset. Mä avasin kirjeen ja aloin lukemaan. Mulla on rengasgranulooma. Erääntyyppinen ihotauti. Mä en voi sanoin kuvailla kuinka helpottunut mä olin. Ihan kuin maailman suurin taakka olisi poistettu mun hartioilta. Mä olin niin onnellinen. Mutta mikä on rengasgranulooma? Mun oli pakko lukea tarkemmin netistä ja ilmeisesti siinä ihon alle kasvaa patteja, mutta ne häviävät itsestään. Diagnoosi selitti samalla myös patit mun mahassa. Mä olin huojentunut. 

Diagnoosin jälkeen soitin äidille ja hyvä kun se ei alkanut itkemään, niin iloinen se oli. Olinhan mäkin. Stressi ja ahdistus oli poissa. Mulla ei ollut kasvainta. Mä olin onnellinen että koepalat ottanut lääkäri oli ollut aavistuksensa kanssa väärässä. Mulle varattiin kuitenkin aika ihotautilääkärille joka on syyskuun alussa. Katsotaan onko näihin paatteihin mitään hoitokeinoa vai pitääkö niiden vain antaa olla ja hävitä. Jokatapuksessa diagnoosi on nyt saatu ja loppu hyvin kaikki hyvin. Onko kukaan muuten koskaan ennen kuullut rengasgranuloomasta?

Mä pahoittelen että tekstistä tuli noin pitkä, mutta en osannut sitä enempää tiivistää. Mutta nyt iloisempiin asioihin, huomenna palaan taas ja luvassa on pieni ylläri. Kannattaa ehdottomasti pysyä kuulolla. Nyt mä jatkan telkkarin katselua ja myöhemmin kutsuu lenkkipolku. Palaillaan taas ja muistakaa: Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.

Kuva: Weheartit

- Maria